keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Oma kuva




Naisen oma kuva.

Se miltä näytät muitten silmissä, omissa silmissä ja millainen sit oikeasti olet.
Tarkoitan tällä nyt sitä ulkomuotoa,
pyhitetään sille sisemmälle minuudelle sitten joskus ihan oma juttunsa.

Tää lähti ihan siitä että kattelin yks päivä kuvia.
Kuvia jotka on otettu semmoset rapiat 15 vuotta sitten.
Eli kun minä täytin 18 ja ajasta ennen sitä.

Jos mä vähän alustan tätä.

Mä olen aina pitänyt itseäni semmosena vähän pullukampana verrattuna kavereihin (VIRHE!).
Minusta minulla on tuota reittä ja maha aina ollut turvoksissa. Pyöreät posket tulee suvusta.
Millekkää teinille ei puhuttu aikuisten toimesta ikinä että rakasta itseäsi juuri tuollaisena kuin olet, koska nyt olet kauneimmillasi. Ei. Vaan piti kuule pysyä muitten mukana ja olla samanlainen ku ne. Äitihän aina sanoo omalleen että olet kaunis. Ja niin kyllä pitääkin. Mutta se on hei äitin suusta, ei poikien. Silloin mä olin kateellinen kavereille kun ne sai kaveri piirin pojat kiinnostumaan itsestään ja pyytämään "olemaan". Muistatteko "voiksä olla mun kaa?".
Vertasin itseäni kavereihin ja halusin olla yhtä laiha. Näin nälkää aina sen viikon ehkä, loppujen lopuksi nälkä voitti ja söin. En mielestäni mitenkään epäterveellisesti edes. Minusta ei vaan saa laihan laihaa honkkelia. Nyt en edes halua olla sellainen.

Olen siitä tyytyväinen että olin teini 90-luvulla. Ulkonäkö paineet ei varmasti olleet silloin näin kovat. Ei ollu facebookkia tai Instagramia jonne laittaa itsestään kuvia. Selfietä olen tosin harrastanut aina, jo sillä filmi kameralla. Ei kuljettu paljastavissa, ihoa nuolevissa vaatteissa vaan farkut ja flanellipaita oli aika rock. Talvella äiti kyllä pakotti ostamaan ihan tosi paksun, tumman sinisen untuvatakin, ei semmosta vartalonmyötäistä niinku kavereilla vaan semmonen muodoton pallo. Sen alla sain olla turvassa ja ennen kaikkea lämpimässä. Nyt ymmärrän äitiä, sillon se oli jotain muuta se minun mielipide. Sen takin kyllä pidin ihan loppuun asti.
Aika aikansa kutakin tietysti, näinhän se on.

Jos voisin laittaa viestin sinne 15 vuoden päähän ja kauemmas niin kertoisin itselleni että aloita itsesi rakastaminen niinkunytheti eläkä välitä niistä muista ja niitten mielipiteistä.
 Loppujen lopuksi ne ei merkitse mitään, tulet kyllä ymmärtämään sen. Liittäisin ehkä mukaan kuvan tästä hetkestä "että tajuutsä nyt?"

Voisipa nyt sanoa että olen ylpeä vartalostani. Olen siis silleen että on kannettu kolme lasta maailmaan ilman suurempia ongelmia. Itseeni en ole tyytyväinen vaikka yritän olla armollinen.
Mä en vaan viihdy tämän hetkisessä vartalossani tai oikeammin..näissä kiloissa.
Että ne sanonnat
"mikä yhdeksässä kuukaudessa tulee niin yhdeksässä menee" Bullshit.
"Imetys laihduttaa" Bullshit nro 2.

 Eikä kilotkaan oikeastaan merkkaa vaan tämä löysyys. Tuntuu ettei mitään tapahdu vaikka mä kuinka yritän, aina joku paikka krenkkaa (nyt vuorossa penikat).

Mutta kuten sanoin..yritän olla armollinen.


Sanna 15 vuoden päässä luultavasti tipahtaa penkiltä naurusta.









2 kommenttia:

  1. No mä ainaskin huomaan sussa muutoksen joka kerta kun ei olla pariin viikkoon nähty. Itse ei niitä varmaan niin helposti näekään. Ja muistan itsekin että sillon alle 50 kiloisenakin stressasin mukamas pömpöttävää vatsaa jne, nyt oikeen huvittaa. Mutta onneks sitä ei nykyään enää vertaa itteään muihin niinkuin joskus teininä, kai sitä itsevarmuutta on tullut sitten roimasti lisää niistä ajoista vaikka armollisuutta pitäis oppia vähän vielä lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei näe ei, totta. Olkaamme siis armollisia itsellemme.

      Poista