Mulla on yks harrastus.
Tällä hetkellä tosiaan vain yksi koska muuhun ei pysty.
Se on just semmonen juttu mitä mä voin tehdä yksin, yleensä mieluiten yksin.
Ei tartte puhua, ei olla kenellekkään läsnä..ihan vaan mennä just sillä vauhdilla mikä tuntuu hyvältä, katella vaikka vähän maisemia ja kuvailla kauneimmat yksityiskohdat.
Siinä näkee ja tuntee kehityksen huimaa vauhtia.
Se on mun akkujen lataus keino, sen jälkeen mä jaksan olla taas siedettävämpi äiti ja vaimo ja muutenkin kanssa eläjä.
Se on se juoksu.
Aloitin sen kaksi vuotta sitten mutta käytännössä juoksin silloin vain puoli vuotta.
Sitten tuli raskaus joka oli aikalailla siitä hetkestä puhdasta tuskaa.
Raskausviikolla 6 sairastuin elämäni pahimpaan tautiin. Oliko se nyt lenssu vai mikä mutta se kehittyi lopuksi tulehdukseksi päähän. Selvisin siitä ja sen jälkeen oli täysi työ pelkässä raskaudessa ja liikkuminen jäi (sen kertoo 25 raskaus kiloakin).
Nyt taas pikku hiljaa alan palata rakkaan harrastuksen pariin hieman viisaampana.
Viimeksi kun otin liian ison palan ja aloitin liian rajusti.
Ja vääränlaisilla kengillä.
Nyt menen ihan hissuksiin ja otan lunkimmin. Mun ei ole mikään pakko näyttää edes itselleni että pystyn juoksemaan verenmaku suussa viisi kilometriä puoleen tuntiin ensimmäisen kuukauden jälkeen...ja olla kaksi viikkoa sen jälkeen kintut kipeenä.
Niin ne kengäthän on nyt paremmat kun kävin testauttamassa askelluksen. Tarvis vähän tukea ja nyt sitä on. Entiset menokkaat jäi sitä paitsi pieneksi raskauden myötä. Merkki pysyi samana, Asicseen luotan. Se on ja pysyy.
Ja sekin on fakta että oikeanlaisilla vehkeillä lähteminen ja meno on ihan erilaista.
Ensteks mä nimittäin ujostelin juoksutrikoita
"miltä mun persekkin näissä näyttää, IHAN HIRVEET!"
Pitihän ne silti hommata ja nyt en muilla meekkää.
Ihan ei vanhat pökät sujahda jalkaan vielä...siinä kans yks syy lähtee lenkille.
Ja hei..nyt on käsillä ihan parhaat lenkki kelit!!
Varsinkin aamut..ai että!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti